Suomi toimii kahdella eri kalenterilla. Me elämme osittain tammikuusta joulukuuhun toimivalla ajattelulla ja teemme uuden vuoden lupauksia aina vanhan vuoden päättyessä. Kuitenkin kaikki toiminnallinen uusi alkaa elokuussa. Lapset aloittavat kouluvuoden, opiskelijat aloittavat opintonsa ja aloitamme myös uudet harrastukset aina syyskauden alussa. Kaikkien oppilaitosten uusi vuosi alkaakin elokuussa syyslukukaudella.  Nyt olemme harrastusvuoden alkumetreillä.

Pandemia sulki ison osan harrastusmahdollisuuksista ja vaikka rajoitukset päättyivät jo kalenteri vuoden 2022 ensimmäisen neljänneksen jälkeen, elää moni vielä hyvin rajattua elämää. Erityisen huolissaan yhteiskunnan päättäjien taholta ollaan lapsista ja nuorista, joihin nuo rajoitukset vaikuttivat kipeimmin. Olutravintolat ovat täyttyneet, mutta harrastustoiminnat eivät ole elpyneet.

Mikä siis muuttui pandemian aikana?

Opimme olemaan kotona ilman ulkopuolisia toimintoja. Aluksi tuo oli hurja shokki, mutta kahden vuoden kuluessa tuohon totuttiin ja siitä alettiin jopa nauttia jossain määrin. Kun rajoitukset loppuivat, eivät ainakaan tanssioppilaat palanneet sankoin joukoin takaisin saleille. Osa tietenkin palasi ja se on hienoa, mutta uudet aloittavat tanssioppilaat ovat vähentyneet pandemiaan edeltävästä ajasta yli 30%. Miksi? Eikö tanssi enää kiinnosta vai onko elämässä tarjolla paljon muita asioita?

Suomi on mahtava paikka elää ja meidän päättäjämme ovat myös sen kannalla, että jokaisella lapsella tulisi olla harrastus. Tuohon ajatukseen on muutaman kuluneen vuoden aikana panostettu yli 17 milj. €/ vuosi. Toiminnan nimi on ”Suomen harrastamisen malli”. Tarkoituksena on taata jokaiselle lapselle maksuton harrastus lähellä kotia. Ajatus on, että tuo harrastus voi olla jotain matalan kynnyksen toimintaa eikä siihen tarvitse sitoutua pidemmäksi aikaa.  Kunhan nyt hiukan aikaa tekee jotain jossain. Hieno ajatus varmaan, mutta vääristääkö kuvan siitä, mitä on harrastus? Harrastus on mielestäni eri asia kuin kiva tekeminen. Harrastus tuo taitoja, kehitystä ja uutta osaamista ihmisen elämään. Siihen pitää sitoutua ja tuon sitoutumisen palkaksi edistyy ja kehittyy. Aina ei tietenkään ole tarkoitus kehittyä huippuosaajaksi vaan kehittyä ymmärtämään harrastuksensa nyanssit ja sen sisältö. Eli oppia jotain uutta.

Suomen harrastamisen malli on selvästi vaikuttanut ainakin tanssinopetuksen oppilasmääriin. Lajiamme tarjotaan nyt erilaisissa kerhoissa ja liikuntaseuroissa siten, että ohjaajina eivät toimikaan koulutetut tanssinopettajat vaan lajia aiemmin harrastaneet henkilöt. Ei siinä mitään pahaa ole, jos tanssinopetuksen valtiollinen tuki olisi sellaista, että me voisimme sitten vain vastaanottaa ne harrastajat, jotka ovat päättäneet sitoutua ja haluta oppia lajiamme. Näinhän toimii musiikinopetus. Musiikkioppilaitoksia tuetaan siten, että näiden omarahoitusosuus jää usein alle 15% . Tanssioppilaitoksilla toiminta perustuu täysin oppilasmaksuihin, joten haastava tilanne kokonaisuudessaan.

Miksi maamme päättäjät eivät arvosta tanssinopetusta, mutta näkevät musiikinopetuksen kehityksen tukemisen niin arvokkaana, että 92 % taiteen perusopetukseen budjetoiduista määrärahoista ohjataan musiikinopetukseen? Kuitenkin halutaan, että lapset harrastavat, liikkuvat ja ovat aktiivisia. Tanssi ei saavuta päättäjien suosiota, vaikka on selvää, että lajimme lisää sekä fyysistä että henkistä hyvinvointia.

Minusta olisi nyt aika jälleen sitoutua, haluta oppia ja kehittyä, liikkua, pitää hauskaa ja olla yhdessä.

Nyt on aika tanssia!