Tainalandia | rehtorin blogi

Taina Schorin-Keltto

Miten Tainasta tuli Taina?

Minä olen lähtöisin kahden taiteilijan tuotannosta.

Äitini Ritva Kuusinen-Schorin teki ensin tanssijan uran Suomen Kansallisoopperassa ja siirtyi sitten baletinopettajaksi. Isä, Gleb Schorin, taas toimi samaisessa oopperassa ensin valaistumiehenä, sitten valaistusmestarina ja lopulta näyttämöpäällikkönä. Bulevardilla sijaitseva vanha ooppera (nyk. Aleksanterin teatteri) olikin meille tuttu ja turvallinen paikka, josta voi hakea unohtuneita avaimia, käydä syömässä henkilökunnan kahviossa tai vain moikkaamassa isää, jos iski ikävä.

Maailmaan saapumiseni tapahtui hyvin luonteeni mukaisesti; nopeasti. Synnyin Naistenklinikan aulassa 6.2.1963 n. klo 13. Olen sarjassamme neljäs, joten äidille tapahtuma ei ollut uutta asiaa ja niinpä hän ei turhia hosunut. Tilanteen kehitys yllätti äidinkin ja siten siis taksinkuljettaja joutui kokemaan kauhun hetkiä, kun äiti kertoi takapenkiltä käsin hänelle tilanteen olevan sellainen, että tuo nuorimies joutunee pian kätilön rooliin. Kaveriparka kuulemma oli niin kauhusta jäykkänä, että ilmoitti mieluummin rikkovansa kaikkia liikennesääntöjä ja ryhtyi toimeen. Äiti ystävällisesti kertoi, että älä nyt hätäänny, sakset löytyy kyllä käsilaukusta. No klinikalle ehdittiin, mutta en sitten enää sen kauempaa suostunut odottelemaan. Äiti myöhemmin kertoili, että hän nappasi minut kiinni ja minä tyttö kiljuin jo tullessani kiukkuisena. Tarina lienee osittain tosi, kiukkuisuudestani en osaa sanoa.

Ensimmäinen kotini sijaitsi Albertinkadulla. Meidän perhe oli jo tuolloin keskimääräistä suurempi ja lapset sen kun lisääntyivät. Pian oli täysin selvää, että emme tuonne Albertinkadun kaksioon enää sovi ja isä hankki meille upean kodin Kapteeninkatu 26:sta. OAJ:n omistamassa huoneistossa vietimmekin sitten seuraavat 16 vuotta. Alue on edelleen minun ”kotikenttääni”.

Alakouluni kävin Tehtaankadun ala-asteella. Sinne oli meitä matkaa vain muutama sata metriä, eikä yhtään kadunylitystä. Ensimmäisenä koulupäivänäni ilmoitinkin, ettei mitään saattajia tarvita, Taina lähtee nyt kouluun, hei! Samaa ajattelua olen toteuttanut tuosta hetkestä alkaen.

Kuusikymmentäluvun loppu ja seitsemänkymmentäluvun alku olivat meidän perheelle kehityksen aikoja. Äiti toimi nykyajattelun mukaisesti yrittäjänä eli hänellä oli balettikoulut Kotkassa ja Porvoossa ja isä teki paljon töitä Oopperalla. Minä en muista, miten siskoni toimivat ja kuka heitä hoiti, mutta minä en suostunut kotiin jäämään vaan lähdin äidin mukaan opetuspäivinä. Tuolloin kehitinkin nykyäänkin erinomaisen kyvyn nukkua matkustaessa. Busseissa aika kului nukkumalla. Aloin siis balettituntini joskus siinä 4-5-vuoden iässä. Tuosta on olemassa myös dokumenttina lehtiartikkeli, jossa minua nimitetään ”pikkuneiti Kuusiseksi”. Kyseisessä nimityksessä oli kaksi virhettä ja ne saivat minut raivoihini. En ollut ”pikku” enkä ”Kuusinen”. OOOO mikä virhe.

Hyvin pian tanssiurani aloitettuani, huomasin, että tuo baletti oli minulle jotenkin hidasta. En ollut mikään pehmeä ”leagato” tyypin lapsukainen vaan nopeamman ja napakamman toiminnan kannattaja. Lisäksi kasvuni näytti siltä, että olen perinyt ruumiinrakenteeni isältä eli olin kasvamassa töppöjalaksi. Ollessani ekaluokkalainen, sanoi äiti minulle: ”Älä sinä tyttö balleriinan urasta unelmoi, sinulla on siihen liian lyhyet jalat”. Minä nyt en juuri urasta tuolloin ollut unelmoinut, joten eipä paljon haitannut.

Äidin ystävä Eva Hemming aloitteli tuolloin omaa steppikouluaan ja sinne tunneille äiti vei minut ja sisareni Ninan. Ikävä kun olen, voin sanoa, ettei Nina pärjännyt lajissa, mutta minä pärjäsin. Olin löytänyt lajini.

Steppi oli minulle upea löytö. Eva Hemming-Wagerin opetuksesta nauttivat kaikki hänen oppilaansa, mutta minä varmasti kaikkein eniten. Rytmi vei mennessään.

Stepin ja Evan kautta tapahtui myös ensimmäinen TV-esiintymiseni 70-luvun alussa. Näillä samoilla rytmeillä aloitin myös työurani Suomen Kansallisteatterissa, teoksessa Lintu Sininen. Siellä me useampikin tuleva tanssintekijä (mm. Markku Nenonen, Ilkka Lampi ja Karoliina Heiskanen) esitimme hyttysiä, hovipoikia ja demoneita (minä kyllä olin hyvän eli Deoleettuksen puolella).

Urani jatkui tuosta vahvasti tanssin merkeissä, vaikka itse toivoin ammatikseni hammaslääkäriä.

Pyrin ja pääsin maamme ensimmäiseen kansantanssiryhmään, Katrilliin, jonka riveissä tanssinkin aina vuoteen 1985 asti. Katrillin kanssa kiersimme esiintymässä ympäri Eurooppaa ja hiukan sen ulkopuolellakin.

Katrilli oli sellainen mahdollisuus ja kokemus, joita ihmisen kohdalle sattuu harvoin. Tuota kautta sain sellaisen joukon elinikäisiä ystäviä, mahtavia kokemuksia ja lujan uskon itseeni. Kunnioitukseni opettajiamme Doris Lainetta ja Sirkka Viitasta kohtaan on syvä ja ikuinen.

Katrillin rinnalla aloittelin opettajan uraani. Ensimmäisen työsopimukseni opettajana solmin (muistaakseni) Modernin tanssin kannatusyhdistyksen kanssa vuonna 1976. Ikää minulla tuolloin siis 13 vuotta. Opetuslajini oli tietysti Steppi. Noiden aikojen jälkeen koulu on vaihtanut useastikin nimeään ja on nykyään Helsingin Tanssiopisto. Äitini ja koulun perustaja Leila Sillantaka olivat päättäneet yhdessä rakentaa koululle baletin opetusohjelman ja tanssin uranuurtaja Leila oli jo tuolloin visionääri ja hän näki koulunsa laaja-alaisena oppilaitoksena. Minä kävin kysymässä Evalta luvan ryhtyä opettamaan ja oman opettajani näytettyä vihreää valoa aikeilleni, otin haasteen vastaan. Vaikka myöhemmin polkuni kulki pois HTO:n opettajakunnasta, on tuo oppilaitos minulle hyvin läheinen, minä kasvoin siellä aikuiseksi ja opettajaksi.

Vuonna 1981 päätin koota oppilaistani ryhmän, jolla olisi valmis ohjelmisto, jota saatoimme tarjota esiintymään eri tilaisuuksiin ja tapahtumiin. Halusin saada Stepin näkymään ja kuulumaan. Tuosta kehittyikin sitten tanssiryhmä Five Steps, joka toimii edelleen aktiivisesti ja tarjoaa nuorille tanssijoille työtilaisuuksia. Five Steps on nykyään tyttäreni Ennin hoidossa ja jatkaa toimintaansa.

Toiseksi lajikseni löysin Irish Dancen hyvin sattumalta. Olin kesällä 1978 Lontoossa kesäkursseilla. Koulumme viereisessä rakennuksessa toimi pieni Irlantilaisen tanssin koulu. Ikkunoista näin lajia harjoiteltavan ja menin mukaan. Tuossa lajissa yhdistyivät hauskasti kaksi intohimoani: kansantanssi ja steppi. Kun laji sitten nousi yleiseen tietoon Euroviisujen kautta, olin valmis tarjoamaan lajia omassa koulussani. Irlantilaisen tanssin upeus aukesi nopeasti meille suomalaisille ja nopeasti kävi selväksi, että tarvitsemme myös tälle lajille edustusryhmän. Näin syntyi tanssiryhmä JigIt, joka on kiertänyt esiintymässä ympäri maatamme.

Oman kouluni, Tanssikeskus Footlightin perustin keväällä 1984. Olin juuri palannut opintomatkalta New Yorkista ja totesin, etten enää halua pitää Steppiä lajina, jota ei opeteta oppilaitoksissa sellaisella vakaumuksella, jonka se minusta ansaitsi. New Yorkiin lähtiessäni olin jo siirtynyt Tanssivintille opettajaksi, mutta koin, ettei se enää ollut minua varten. Siis ei muuta kuin Steppikoulua perustamaan. Aluksi toimimme ilman omia toimitiloja, mutta varsin nopeasti löysimme keskustasta omat tilat, Hotelli Presidentin kellarikerroksesta. Tuolta lähti liikkeelle oppilaitos, jonka toiminnasta olen nykyisellään hämmentyneen ylpeä. Koulun vierelle aloitimme tanssitarvikeliikkeen vuonna 1994 Fredrikinkadun tiloihin.

Olin jo vuosia unelmoinut Capezio-tuotemerkin tuomisesta maahamme ja tuossa kohtaa elämäämme oli hyvä hetki toteuttaa tuokin unelma. Sen jälkeen olemme laajentaneet valikoimiamme ja palveluitamme ja nyt olemmekin maan johtava tanssitarvikeliike tarjoten maan ainoana liikkeenä mestarisovittajapalvelua varvastossujen käyttäjille.

Matkalla on ollut kuoppia, töyssyjä ja pilvenhattaran keveitä taidepäiviä. Noihin vuosiin on mahtunut aviomies Jukka, aikuistuneet lapset Mika ja Enni ja muistoissamme matkaava iki-ihana Hovawart-koiramme Ami. Perheeni tuella olen saanut toteuttaa omituisimpiakin unelmiani ja touhuta tätä omaa maailmaani. Aktiivisesti toiminnassa ovat mukana kaikki, vaikka virallisesti vain minä ja Enni olemme töissä täällä.

Elämä jatkaa kulkuaan ja nyt kun tänä kesänä (2015) minusta tulee kahdesti isoäiti, uskon, että Footlightin tulevaisuus on turvattu. Life goes on, one step at a time!

Kuvagalleria
Tanssikeskus Footlight