Tainalandia | rehtorin blogi

Taina Schorin-Keltto

Onko taiteella arvo? Jos on, miten se määritellään? Jos ei ole, miksi taidetta on?

Aloitan tanssitunnin lämmittelyillä. Näin saamme kehomme valmistautumaan siihen tekemiseen, joka kunkin tunnin aiheena on. Hitaasti, mutta varmasti etenemme kohti tunnin sisältöön liittyvien haasteiden käsittelyyn ja liikkeiden oikeaan suoritukseen. Opimme, kehitymme ja koemme asioita. Onko tarkoitus muuttaa käsityksiä liikkeestä? Ei aina. Onko tarkoitus saavuttaa jokin asetettu tavoite? Ei välttämättä. Onko tarkoitus jokin muu? Voi olla.

Maassamme on ainutlaatuinen järjestelmä nimeltä Taiteen perusopetus. Tuota toimintaa säätelee laki taiteen perusopetuksesta. Sen alla toimii satoja oppilaitoksia, joissa voi opiskella yhdeksää eri taiteenalaa. Valtio osoittaa tuohon toimintaan määrärahan, jonka tulisi tukea tasavertaisesti kaikkia taiteenalojen oppilaitoksia. Vaan eipäs tuekaan. Jostain kumman syystä meidän maassamme arvostetaan eri taiteenaloja todella erimääräisesti. Ainakin niitä tuetaan eriarvoisesti. Valtion budjetissa vuosittain taiteen perusopetukseen osoitetusta määrärahasta 92% menee musiikinopetukseen. Muut jakavat sitten jäljelle jääneen 8%. Mikäli jostain syystä määräraha kohoaa, tuostakin osasta taiteenalat jakautuvat 92-8 musiikin hyväksi.

Miten sitten muut taiteenalat voisivat kehittää opetustoimintaansa, innovoida uusia menetelmiä ja tuoda välillistä tuloa kunnalle/valtiolle? Homma on hankalaa, kun jatkuva taistelu olemassaolosta vie voimat.

Mitä tekee valtionkoneisto tässä kohtaa? Kehitetään uusi toimintamalli nimeltä ”Suomen harrastamisen malli”. Ajatus on kaunis. Kaikilla lapsilla tulisi olla mahdollisuus osallistua maksuttomaan harrastustoimintaan. Tässä mallissa ei vain nyt otettu huomioon sitä, miten käy niille taiteen perusopetuksen oppilaitoksille, joita ei tueta valtion/kunnan toimesta. Nämä ovat täysin riippuvaisia oppilasmaksuista ja näin oppilasmaksut nousevat. Kun oppilasmaksut nousevat, on yhä harvemmalla lapsella mahdollisuus osallistua taiteen perusopetukseen muissa taiteenmuodoissa. Vain musiikki jää jäljelle.

Mitä tästä sitten seuraa? Kannattaako kouluttaa tanssinopettajia, jos ei ole tanssioppilaitoksia tarjoamassa heille töitä? Ei ole tanssioppilaitoksia, jos valtio tukee maksutonta tanssinopetusta jumppaseurassa, mutta ei osoita määrärahoja taiteen perusopetuksen toimintaan tanssioppilaitoksissa. Tanssioppilaitosten on pakko luopua tavoitteellisesta tanssiopetuksesta ja ryhtyä tarjoamaan jotain muuta toimintaa tai ne kaatuvat. Taiteen perusopetuksen tulisi kuitenkin vastata opetussuunnitelmaltaan ministeriön asettamia vaatimuksia, olla maalaajuisesti saman sisältöistä ja yhteismäärällisesti arvioitavaa toimintaa.

Miten tanssioppilaitoksen toimintaa kehitetään, jos pandemian sulkujen ja rajoitusten jälkeen oppilasmäärät ovat alle 60% aiemmasta, taloudellista tukea ei ole tarjolla ja valtio ryhtyy kehittämään kilpailevaa toimintamallia?

Itse haluaisin nähdä taiteen perusopetuksessa tulevaisuuden myös muilla taiteen aloilla kuin musiikilla. Taiteen arvo on lasten ja nuorten kasvun ja kehityksen tukijana. Tanssi antaa niin paljon harrastajalleen, ettei sitä voi edes tajuta ellei ole itse kokeillut. Tanssi on sekä liikuntaa että taidetta. Sitä voi lähestyä eri tavoin eri aikoina ja siitä löytää jatkuvasti jotain uutta ja ihmeellistä. Nyt on aika tanssia!

Suomi toimii kahdella eri kalenterilla. Me elämme osittain tammikuusta joulukuuhun toimivalla ajattelulla ja teemme uuden vuoden lupauksia aina vanhan vuoden päättyessä. Kuitenkin kaikki toiminnallinen uusi alkaa elokuussa. Lapset aloittavat kouluvuoden, opiskelijat aloittavat opintonsa ja aloitamme myös uudet harrastukset aina syyskauden alussa. Kaikkien oppilaitosten uusi vuosi alkaakin elokuussa syyslukukaudella.  Nyt olemme harrastusvuoden alkumetreillä.

Pandemia sulki ison osan harrastusmahdollisuuksista ja vaikka rajoitukset päättyivät jo kalenteri vuoden 2022 ensimmäisen neljänneksen jälkeen, elää moni vielä hyvin rajattua elämää. Erityisen huolissaan yhteiskunnan päättäjien taholta ollaan lapsista ja nuorista, joihin nuo rajoitukset vaikuttivat kipeimmin. Olutravintolat ovat täyttyneet, mutta harrastustoiminnat eivät ole elpyneet.

Mikä siis muuttui pandemian aikana?

Opimme olemaan kotona ilman ulkopuolisia toimintoja. Aluksi tuo oli hurja shokki, mutta kahden vuoden kuluessa tuohon totuttiin ja siitä alettiin jopa nauttia jossain määrin. Kun rajoitukset loppuivat, eivät ainakaan tanssioppilaat palanneet sankoin joukoin takaisin saleille. Osa tietenkin palasi ja se on hienoa, mutta uudet aloittavat tanssioppilaat ovat vähentyneet pandemiaan edeltävästä ajasta yli 30%. Miksi? Eikö tanssi enää kiinnosta vai onko elämässä tarjolla paljon muita asioita?

Suomi on mahtava paikka elää ja meidän päättäjämme ovat myös sen kannalla, että jokaisella lapsella tulisi olla harrastus. Tuohon ajatukseen on muutaman kuluneen vuoden aikana panostettu yli 17 milj. €/ vuosi. Toiminnan nimi on ”Suomen harrastamisen malli”. Tarkoituksena on taata jokaiselle lapselle maksuton harrastus lähellä kotia. Ajatus on, että tuo harrastus voi olla jotain matalan kynnyksen toimintaa eikä siihen tarvitse sitoutua pidemmäksi aikaa.  Kunhan nyt hiukan aikaa tekee jotain jossain. Hieno ajatus varmaan, mutta vääristääkö kuvan siitä, mitä on harrastus? Harrastus on mielestäni eri asia kuin kiva tekeminen. Harrastus tuo taitoja, kehitystä ja uutta osaamista ihmisen elämään. Siihen pitää sitoutua ja tuon sitoutumisen palkaksi edistyy ja kehittyy. Aina ei tietenkään ole tarkoitus kehittyä huippuosaajaksi vaan kehittyä ymmärtämään harrastuksensa nyanssit ja sen sisältö. Eli oppia jotain uutta.

Suomen harrastamisen malli on selvästi vaikuttanut ainakin tanssinopetuksen oppilasmääriin. Lajiamme tarjotaan nyt erilaisissa kerhoissa ja liikuntaseuroissa siten, että ohjaajina eivät toimikaan koulutetut tanssinopettajat vaan lajia aiemmin harrastaneet henkilöt. Ei siinä mitään pahaa ole, jos tanssinopetuksen valtiollinen tuki olisi sellaista, että me voisimme sitten vain vastaanottaa ne harrastajat, jotka ovat päättäneet sitoutua ja haluta oppia lajiamme. Näinhän toimii musiikinopetus. Musiikkioppilaitoksia tuetaan siten, että näiden omarahoitusosuus jää usein alle 15% . Tanssioppilaitoksilla toiminta perustuu täysin oppilasmaksuihin, joten haastava tilanne kokonaisuudessaan.

Miksi maamme päättäjät eivät arvosta tanssinopetusta, mutta näkevät musiikinopetuksen kehityksen tukemisen niin arvokkaana, että 92 % taiteen perusopetukseen budjetoiduista määrärahoista ohjataan musiikinopetukseen? Kuitenkin halutaan, että lapset harrastavat, liikkuvat ja ovat aktiivisia. Tanssi ei saavuta päättäjien suosiota, vaikka on selvää, että lajimme lisää sekä fyysistä että henkistä hyvinvointia.

Minusta olisi nyt aika jälleen sitoutua, haluta oppia ja kehittyä, liikkua, pitää hauskaa ja olla yhdessä.

Nyt on aika tanssia!

Jälleen alkaa uusi kausi. Tuossahan se maanantaina aloitellaan. Kesä oli kuin hupsahdus, vaikka todellisuudessa viimeksi olen ollut opetushommissa kahdeksan viikkoa sitten. Aika vaan rientää (kun on hauskaa sanovat).

Kesään mahtui kuitenkin melkoisesti vipinää ja vilskettä. Mahtavat kesäleirit vetivät lähes 400 tanssivaa nuorta eri päiväleireillemme. Leireillä kokeiltiin uusia lajeja, tutustuttiin uusiin tanssikavereihin ja vietettiin mahtavaa aikaa. Minulle nuo leiriviikot ovat ihana breikki arjesta rehtorina. Leirillä saa olla vähän hassu, ei niin vakava Taina. Minun osuuteni noilla leireillä on perinteisesti ollut ”muonamummo” eli vastaan huollosta. Ja hyvää palautetta on tuosta tullut. Eikö ikiaikainen totuus ole ollut: ”Hyvä ruoka, parempi mieli” ja kun paljon tanssitaan ja liikutaan, on jaksamisen kannalta tärkeää oikea syöminen. Tämä pätee leirillä ja ihan normaalissakin treeniarjessa.

Heinäkuussa suuntasimme Chicagon Steppifestivaaleille ja viikko rytmissä ja paukkeessa hujahti nopeasti. Olipa ihanaa tavata taas pitkäaikaisia Steppikamuja ja kohdata uusia tuttavuuksia. Kovasti vain edelleen tanssimaailmaa nuo pandemian jälkimainingit heiluttelevat edelleen. Tanssinharrastuksen tilanne näyttää olevan globaalisti sama eli osa harrastajista ei ole palannut saleille ja ala on vaikeuksissa tuosta johtuen. Meidän kaikkien on pyrittävä vakuuttamaan täällä kotimaassa päättäjät siitä, että tanssioppilaitoksia on tuettava selviytymisessä, sillä pandemia ja sen hoito osui vahvasti tanssinopetukseen ja sen rakenteisiin. Etäopetus tanssinosalta toi toki iloa harrastajien arkeen, mutta ei se mitenkään vastannut normaalia opetusta. Onneksi saamme jälleen tanssia yhdessä.

Heinäkuussa myös mahtava toimistoväkemme sai uusia voimia, kun Oona, Ella ja Anne aloittivat joukossamme. Minulle merkitsee paljon se, että toimistomme toiminta sujuu kuin tanssi.

Me aloitamme syyskauden iloisesti Espan lavan esityksillä sunnuntaina 20.8. klo 13 ja 15. Tuolloin lavalle kiipeävät meidän EK-ryhmämme ja muutamia perusoppilasryhmiä. Koska meillä on alkamassa tässä juhlakausi (40 vuotta) niin perinteitämme kunnioittaen tuomme näkyville alkujuuriamme eli STEPPIÄ STEPPIÄ!

Tietenkin mukana on muitakin lajeja ja paljon kaikkea hauskaa.

Mukavalla jännityksellä aloitetaan siis kausi. On aika ilmoittautua uusiin ryhmiin, kokeilla uusia lajeja ja tuoda kaveritkin treenaamaan. Nyt pitää kaivaa esiin kaikki treenikamat, kengät, tossut, trikoot, nutturaverkot, polvisuojat ja pakata treenikassit. Tulkaa tapaamaan meitä Manskulle, Yrjönkadun liikkeeseen tai Leppävaaran toimipisteeseen.

Nähdään pian!

Kausi alkaa 16.8.2021. Tarjolla on taas mahtava kattaus lajeja, tasoja ja tunteja.

Olemme varustaneet kaikki salimme etäopetusvälineistöllä, joka varmistaa etätuntikokemuksen olevan lähes lähitunnin veroinen. Opettajamme ovat valmiita jatkamaan hybridimallilla opetusta ja te voitte valita vapaasti, miten kulloinkin osallistutte, ihan kaikilla tunneilla. Suuret, ilmastoidut salimme mahdollistavat turvavälien huomioimisen. Tiloihimme pääsee kulkemaan siten, että ylimääräiset kohtaamiset ovat mahdollisimman harvassa ja lyhyitä. Ryhmäkokoja on sopeutettu tilojen mukaan ja olemme pyrkineet tekemään kaikkemme, jotta tanssitunneille voisitte osallistua terveysturvallisesti ja luottavaisesti. Onnistuimmehan tuossa jo viime kaudella, sillä kouluummehan jäljitettiin koko kaudella vain kaksi altistumista, joista ei jatkotartuntoja seurannut. Hyvin meni ja pidetään kiinni siitä, että niin menee jatkossakin. Kevätjuhlatkin saatiin järjestettyä ja voi kuinka hienosti ne menivät. Kesäni on mennyt noita tallenteita katsellessa.

Media on kuluneen vuoden ajan keskittynyt tiedottamaan siitä, miten paljon kulloinkin on tartuntoja milläkin alueella. Minä en ota kantaa siihen, onko tuo hyvä vai huono asia, mutta jotenkin karmivalta tuntui, kun 90-vuotias isäni vertasi kokemustaan tuosta tiedotuksesta talvisodan aikaiseen pikkupojan kokemukseen. Silloin hänen mukaansa tiedotettiin jatkuvasti kaatuneista, haavoittuneista ja kadonneista ja nythän on tartunnat, sairaalaan joutuneet ja menehtyneet. ”Kauhunkertomuksia” sanoi isä. Tuo sai minut miettimään. Elävätkö nyt lapset ja nuoret ”kauhunkertomuksien” parissa?

Tänään katselin aamuteeveen lähetystä, jossa lapsiasiainvaltuutettu totesi, että kaikki Covid-19 tiedotus mediassa on kohdistettu aikuisille eikä mistään ole löytynyt sellaista tiedotusta, jossa olisi otettu huomioon lapsen ajattelun luonne. Tosiaan siis kauhunkertomuksiahan nuo ovat olleet. Osa meistä aikuisistakin on jatkuvan pelonkokemuksen ympäröimänä, joten miten lapset ja nuoret tämän kokevat. Rajoitukset ja sulut ovat osuneet vahvasti lapsiin ja nuoriin. Harrastukset ovat keskeytyneet, sosiaaliset suhteet katkenneet, perheissä on ahdistusta ja tilanne on kaoottinen koko maailmassa. Luovi siinä sitten oman kehittyvän mielesi ja erilaisten sisäisten kuohuntojesi kanssa. Isäni voi olla oikeassa, ehkäpä kokemus on samanlainen ja tässä joudutaankin vielä melkoisten toimien eteen, jotta lapset ja nuoret tästä toipuvat. Varmasti tutkijoilla riittää vuosikymmeniksi töitä selvittää näiden pandemia vuosien tuhojen lopullinen saldo.

Minä toivon, että te vanhemmat ryhdytte luottamaan siihen, että tästäkin selvitään. Lasten täytyy saada olla lapsia ja nuorten kokea erilaisia ikäkauteen kuuluvia asioita. Harrastuksiin voi siis osallistua, vaikka tosiaan tuo pandemia vaanii edelleen. Pidetään huolta siitä, että niin voi tehdä. Painotetaan turvavälejä ja käsihygieniaa. Käytetään maskeja käytävillä ja tiloissa, joissa niin voi tehdä. Huolehditaan toisistamme niin pandemian taltuttamiseksi, mutta myös sen osalta, miten oikeasti jaksamme. Ei vastata arkiseen kysymykseen ”Miten voit?” sanomalla ”ihan hyvin”, jos siltä ei tunnu. Kerrotaan ääneen, miltä oikeasti tuntuu. Se voi helpottaa. Harmittaa, ottaa päähän, en jaksa enää, väsyttää. Ihan oikeutettuja tunteita ja niitä saa ja pitää jakaa, jos siltä tuntuu.

Toki jos tuntuu toiselta: Ihanaa kun pääsee tunneille, mahtavaa nähdä kavereita, jipii koulu alkaa, vedetäänkö oikee hikitreeni, mun tossut on hukassa, kuka on syöny mun eväät jäikkäristä…kaikui eilen saleilla ja voitte uskoa, että rehtoria hymyilytti! Me jaksetaan, kunhan tuetaan toisiamme. Ei lueta niitä ”kauhunkertomuksia” ihan joka päivä, vaan otetaan ihan pikkasen vapaata ja nautitaan myös elämästä.

Syksy on ollut kova, joka suunnalta. Virustilanne on vaikuttanut kaikkeen ja jatkuva kaiken pelko on ottanut voimille, meille kaikille.

Uudenmaan tartunnat alkoivat lisääntyä voimakkaasti ja se tietenkin lisäsi kaikkien huolitaakkaa.

Monille oppilaistamme viime kevät oli todella rankaa. Vaikka voi tuntua oudolta ajatukselta, että tanssi voisi olla jonkun elämän suurin sisältö, se todellakin sitä monelle on.

Kevään ajan kannoin huolta oppilaistamme, henkilökunnastamme ja tietenkin myös itsestäni ja perheestäni. Kymmeniä viestejä siitä, kuinka lapset eivät voi hyvin. Kymmeniä viestejä henkilökunnan ikävistä tilanteista ja siitä, kuinka minun tulisi jotenkin pystyä auttamaan tilanteessa, tietenkin tulisi, olenhan vastuussa henkilökunnastani ja välitän heistä.

Vihdoin tuli syksy ja pääsimme takaisin tanssimaan, voi sitä riemua. Iloisia ilmeitä, innokkaita tanssijoita ja paljon paljon mukavia tanssihetkiä.

Parasta oli erään äidin yhteydenotto, joka kertoi tyttärensä alkaneen oireilla todella pahasti kevään aikana. Kesän tanssileirit toivat jälleen hymyn tyttären kasvoille, sai hänet juttelemaan perheelle ja olemaan oma itsensä. Minä uskoin ja toivoin, vaikka tietenkin kaikki tämä vaikutti toimintaamme vahvasti.

Koulumme on toiminut 35 vuotta ja olen erittäin ylpeä siitä. Tänä syksynä meillä ei ole ollut altistuksia. Olemme tehneet lujasti töitä erilaisten mallien kehittämiseen, joissa tilojamme käytetään siten, ettei altistumisia pääse syntymään. Ryhmämme ovat pieniä ja salit isoja.  Nyt tulleet rajoitukset ovat outoja. Ravintolassa saa istua vastakkain, vierekkäin, sylikkäin ja lähekkäin, kunhan tuo lopetetaan klo 23. Tanssitunnit pitää lopettaa. Tilaisuuksiin saa osallistua 10 henkeä, tilan koosta riippumatta. Onko ravintola iltatilaisuus ja minkä kokoisessa tilassa nuo 10 henkeä saavat tilaisuutta pitää?

Meillä oppilaalla on käytössään 5 neliötä tilaa tanssitunnilla, turvavälit siis hoidettu. Tunneilla voi käydä vain sama väki, ei jatkuvasti vaihtuva joukko. Kukaan ei tule tunnille oireisena ja maskeja käytetään mahdollisuuksien mukaan, nyt entistä tiukemmin. Tilat on vahvasti ilmastoituja, tänä syksynä kukaan ei tuosta ole valittanut, mutta aiemmin sitä pidettiin ”liian kovana”. Korkeutta tiloissamme on 4-7 m salista riippuen eli ilmatilaa on.

Joulu tulee aivan pian. Nyt pitäisi sulkea talo, esitykset jo siirsimme. Lomauttaa henkilökunta (Hyvää joulua kaikille) ja kertoa lapsille, että vaikka aikuiset voivat jonotta Ideaparkin halpiskamoja, juoda kaljaa klo 23 asti ja istua ravintoloissa ja kahviloissa, me emme saa tanssia, koska joku jossain on nyt päättänyt, että tanssitunnit, joilla ei tietojeni mukaan yhdessäkään Uudenmaan tanssioppialaitoksista ole ollut tartuntoja, pitää lakkauttaa. Minun pitäisi kertoa koko upealle henkilökunnallemme, että Joulusta tuli nyt selkeästi kuivempi. Meidän henkilökunta ei ole vastuuttomasti rientänyt jonottamaan joukkoihin vaan on kiltisti miettinyt, mitä voi ja ei voi tehdä, jotta koulu voidaan pitää auki ja onnistuneetkin tuossa. Ravintolat, konsertit ja juhlat on Footlightin porukalta siirretty myöhempiin aikoihin, nyt on kannettu vastuuta siitä, että jaksamme ja voimme pitää koulun auki. Minä haluan, että henkilökuntamme luottaa työpaikkansa säilymiseen, luottaa siihen, että me teemme kaikkemme, jotta työt jatkuvat. Näinhän kannamme myös yhteiskuntavastuumme ja maksamme veromme. Jos kaikki laitetaan kiinni, loppuvat verotulotkin.

Jos nyt sulkisimme ovet tuo suosituksen vuoksi, ei oppilaillemme syntyisi korvausoikeutta menetykseensä. Jokainen, joka ei nyt halua osallistua lähiopetukseen, voi korvata tuntinsa normaalin korvauskäytäntömme mukaan. Koulullamme on myös onlineverkkotunnit, joihin voi osallistua kotoa käsin, mikäli kotiolot tuon turvallisesti mahdollistavat, kaikilla ei näin ole. Yritämme siis täyttää kaikkien toiveet ja samalla huolehtia myös siitä, että kun tilanne sallii, olemme täällä ja voimme hyvin.

Emme vähättele tilanteen vakavuutta, mutta emme ymmärrä, miksi nyt sitten vain suositellaan, jos olisi tosiaan tärkeää sulkea yhteiskunta? Miksi sitten ravintolat ja kahvilat pysyvät auki nuo viikot, jos sulut voisivat pelastaa tilanteen? Lapset ovat kuitenkin koulussa ja siten siis hyvinkin läheisissä kontakteissa toistensa kanssa.

Älkää siis tuomitko julkisesti sitä, että me teimme tämän päätöksen. Mikäli tilanne niin vaatii, teemme uuden päätöksen.

Joululomaa vietämme kuitenkin 21.12.2020-3.1.2021, tuolloin tulee luonnollinen katko lähiopetuksessa. Ymmärretään toisiamme ja suhtaudutaan suvaitsevaisesti kaikkiin toiveisiin ja ajatuksiin. Huolehditaan toisistamme, myös muissa merkeissä kuin covid-tartuntojen osalta.

Tanssikeskus Footlight